Kyllä minulla on ollut niin hyvä onni kun olen saanut niin monta hienoa koiraa joista yksi on meidän niin äärettömän rakas Lunamme. Kun koirat alkavat saavuttaa tuon veteraani iän niin jotenkin huomaa niiden muuttuneen kultakimpaleiksi ja samalla kertaa on niin ylpeä kun saa heidät vielä pitää luonaan. Tänään jälleen luin suruviestin kun koiraystäväni oli joutunut luopumaan rakkasta leijonastaan sairauden takia. Tuo on niin vaikeaa se päätöksen tekeminen siitä että luopuu lemmikistään, mutta itse olen aina yrittänyt pitää mielessä, että suurinta rakkautta on se, että pystyy luopumaan silloin kun kipua ja tuskaa ei voida enää poistaa. En koskaan halua omien koirieni kärsivän vain sen takia että minulla olisi parempi olo.Lunan kohdalla olen jo kerran tehnyt surutyötä, silloin kun Lunalla oli pahanlaatuinen kasvain ja ennuste oli huono, mutta Luna on meidän oma Magic ´ikkimme ja teki ihme parantumisen, mistä olen joka ainoa päivä onnellinen.

Luna on koira joka rakastaa kaikkia niin eläimiä kuin ihmisiäkin.

Luna ei koskaan saanut vauvoja ja Lunaa leovauvat ihan pelottavat joten aina kun meillä on leovauvoja Luna istuu sängyssä jotteivät ne riiviöt pääse lähelle.

Luna on kuitenkin ensimmäinen koira jonka jokainen narttumme jolla on pentuja on päästänyt pentuja ensimmäisenä katsomaan. Luna käy kerran ja sen jälkeen Luna on sitä mieltä että elämä "sinkkuna" on oikein mukavaa.

Luna on pieni kujeilija, joka teki katoamistempun lenkillä.

Mutta kun mamma kutsui ilmestyi leijona viljapellosta (anteeksi pellonomistaja ei ollut tarkoitus peltoa sotkea)

Khaimas`Lightning Luna

Luna oma leijonamme.